The Atlanticin alkuperäinen, englanninkielisen juttu on julkaistu vuonna 2019. Voit lukea sen tästä linkistä.

Pari vuotta sitten aloin laskuttaa miestäni kotitöistä. Se tuntui meistä järkevältä: vaikka pyrimme jakamaan kotityöt tasan, päädyin aina tekemään niitä huomattavasti enemmän, koska mies oli töissä toimistolla, kun taas minä työskentelin kotona freelancerina ja saatoin töiden lomassa laittaa ruokaa, imuroida tai pestä pyykkiä.

Jaoimme kaikki laskut puoliksi, lukuun ottamatta vuokraa, josta kumpikin maksoi osuuden suhteessa omiin tuloihinsa. Vaikka koimme olevamme taloudellisesti tasoissa, ajan suhteen tilanne oli toinen. Tuntui epäreilulta, että minä tein suurimman osan kotitöistä, vaikka ne olikin helppo sovittaa työpäivän lomaan ja olin niissä taitavampi.

Niinpä kehitimme järjestelmän: mieheni maksaisi minulle jokaisesta tunnista kotitöitä, jonka tein enemmän kuin hän. Sovimme palkaksi 11,50 euroa per tunti, mikä vastasi siivoojan tuntipalkkaa Alankomaissa, jossa tuolloin asuimme. Tarkoituksena oli vähentää tyytymättömyyttäni, tehdä kotitöiden epätasainen jakautuminen näkyväksi ja (näin ainakin toivoin) kannustaa miestäni tekemään enemmän.

Ajatus palkan maksamisesta puolisolle saattaa kuulostaa järjettömältä. Mutta kotityöt ovat työtä siinä missä muukin, ja välillä minulle jäi niiden vuoksi vähemmän aikaa viikossa varsinaiselle työlleni. Jos mieheni teki vähemmän kotitöitä mutta sai kuitenkin parempaa palkkaa, eikö hänen kuuluisi maksaa jollekin siitä, että tämä hoiti hänenkin osansa kotona?