Olen kirjoittanut useaan otteeseen opettajien työuupumuksesta, kiireestä ja siitä missä arjessa opettajat tekevät työtä. Olen kirjoittanut syrjäytymisestä, erityiskasvatuksesta ja koulutuksen tasa-arvosta. Lähinnä olen kirjoittanut Itä-Helsingin näkökulmasta, koska olen työurani aikana ollut töissä vain Kontulassa ja Vuosaaressa, sekä pienen palan valmistumisen jälkeen Espoossa. Seitsemässä vuodessa on tapahtunut paljon. Ja en ole koskaan ollut yhtä vihainen.
Tasa-arvoinen peruskoulu on vitsi. Koulutus ei ole kaikille ilmaista, laadukasta ja lasten ihmisoikeuksien arvoista.
Media ja lehdet kirjoittavat huonosti käyttäytyvistä päiväkotilapsista ja paisuvista ryhmäkoista, mutta Suomen eduskunta ja sen hallitus kehtaavat väittää tekevänsä parhaansa, jotta kasvatuslaitoksista kaikuviin hätähuutoihin tulisi helpotusta. Mitään ei silti tapahdu. Numerot ja tilastot eivät kerro siitä ahdingosta, jossa suomalaiset kasvatuslaitokset ovat. Kouluja yhdistetään vaikka ei pitäisi, kirjoihin ei ole rahaa ja opettajia vaaditaan opettamaan opetussuunnitelman mukaan, johon ei ole resursseja. Rikomme lakia päivittäin ja ketään ei kiinnosta. Ei kiinnosta edes sen vertaa, että tulisivat paikan päälle katsomaan miten päivistä voi selviytyä vain kevyellä päänsäryllä, itkulla ja epätoivolla.
Minä olen lopen kyllästynyt puhumaan tasa-arvoisesta, antirasistisesta koululaitoksesta, jossa Suomen parhaat opettajat tekevät maailman parasta opetustyötä arvokkailla digivälineillä ja kahmivat ykköspaikkoja kansainvälisillä mittareilla.
Totuus on se, että itkua silmästään vääntävät pedagogit repivät viimeisiä jaksamisen rippeitä huonosti järjestettyjen atk-laitteiden keskellä, toimimattoman sosiaalihuollon ja väsyneiden huoltajien ristipaineessa, jossa maailman absurdein opetussuunnitelma eriarvoistaa aivan uskomattamalla tavalla ison osan tämän maan tulevaisuutta. Mitä arjesta kertoo se, että opettajat puhuvat avoimesti työpsykologikäynneistä, työnohjauksen tarpeesta ja väkivallan uhasta kuin kaikki olisi osa hyvin tavallista, sujuvaa arkea. Kukaan ei edes odota, että meidän arvovaltaista tietämystä kuunneltaisiin päätöksenteossa. Milloin tästä tuli normaalia?
Viime viikolla vastasin ammattiyhdistyksen kyselyyn siitä, tulisiko dokumenttikamerat säilyttää luokissa opettajien työvälineinä. Millä ihmeellä me opetamme valtavissa koulussa, valtavia opetusryhmiä, entistä pahoinvoivampia, luku- ja kirjoitustaidottomia lapsia, jos meiltä viedään viimeisetkin työvälineet? Viestimmekö savumerkein ja raahaamme varastosta sädesienten kuorruttamat vanhat piirtoheittimet, jotka toimivat viimeksi silloin kun peruskorjattu koulu ei ollut vielä niin homeessa?
Kontulassa ei jakseta enää kipuilla läpimädän systeemin pyörityksessä. Huono asuntopolitiikka, alueen sosioekonominen kärsimys, viraston välinpitämättömyys, alueen päihdeongelmat, työttömyys ja huono-osaisuuden polvi polvelta siirtyvä pahoinvointi on todellisuus, josta kukaan päättäjä ei halua kuulla.
Lapsilla ei ole näillä annetuilla resursseilla mitään mahdollisuuksia kilpailla hyvästä tulevaisuudesta, jatkokoulutuspaikoista, työpaikoista tai onnellisuudesta (se ei ole kilpailu, mutta yhtä lailla tavoite) muiden kanssa. Meidän yhtenäinen peruskoulu, kansan ylpeys ja maamme arvokkain vientivaltti ei toimi samoilla kriteereillä koko maassa. Kontulan kaltaisia paikkoja on muuallakin Suomessa. Espoossa, Turussa ja Tampereella. Kaikkia näitä samojen ongelmien parissa toimivia paikkoja yhdistää se, että alueilla asuu a) rodullistettuja ihmisiä, b) maahanmuuttajia ja c) niitä, jotka eivät ole saaneet mitään apua selvitäkseen edellisestä lamasta. Systeemi kurittaa niitä, joilla ei ole voimia pitää puoliaan ja ylläpitää rakenteellista rasismia.
Koulussamme työskenteli viisi vuotta sitten yksi Suomi toisena kielenä-opettaja. Nyt heitä on viisi. Resurssiopettajia on aiempina vuosina ollut useita, nyt yksi. Avustajia ei ole tarpeeksi. Luokissa opiskelee lapsia, jotka Helsingin keskustassa olisi siirretty jo pari vuotta sitten sairaalakouluun. Kontulassa lastensuojeluilmoituksia joudutaan tehdä sellaisella tahdilla, että lastensuojelutyöntekijät eivät ehdi vastaamaan nykyiseen hätään. Joskus työntekijää ei saa kiinni viikkoihin, tai kuukausiin. Kouluun tippuu viikottain uusia, suomea osaamattomia oppilaita ja ihmisten vaihtuvuus on suurta. Lähikouluperiaatteen askarruttamina osa alueen asukkaista muuttaa pois ennen kuin perheen lapset saapuvat kouluikään. Opettajat eivät suostuisi laittamaan omia lapsiaan omaan työpaikkaansa. Tämä on se todellisuus mistä pitäisi puhua.
Kun omat oppilaani eivät saa tarvitsemaansa tukea, opetusta ja laatua minun ohjauksessani, valvon yöt ja mietin pitäisikö luovuttaa. Olen nuori, viisas ja kyvykäs. Mutta en aio luovuttaa, koska haluan muutosta enkä suostu lähtemään ennen kuin jotain tapahtuu. Olen väsynyt, rikki ja usein toivoton, mutta jos kukaan ei pidä ääntä näiden lasten puolesta, en voi katsoa kymmenen vuoden päästä peiliin hyvillä fiiliksillä välittämättä siitä, että olin paikalla kun paska alkoi viskoontua tuulettimeen. Nyt on vasta rippeitä ilmassa, mutta iso jysäys on tulossa.
Ja jos välitetään ihan vähän myös tuntemistani opettajista, he miettivät arvostaako kukaan heidän työpanostaan? He tekevät pitkiä päiviä uhraten oman hyvinvointinsa ja jaksamisensa, harrastukset ja oman arkensa sen vuoksi, että heidän oppilaansa saisivat tulevaisuuden. Palkka on naurettava ja edut surkeat.
Jos Yleisradiossa puhutaan itähelsinkiläisistä opettajista ammattitaidottomina ja osaamattomina pedagogeina, tervetuloa seuraamaan oppitunteja ja kirjaamaan ylös surkeiden kasvattajien tekemät päivittäiset virheet. Vaikka teemme työtä Suomen vaativimmissa kouluissa ja usein päivät sisältävät enemmän kasvatusta kuin opetusta, nosta se hattu kun näet meidät, en ole koskaan tavannut kovempia muijia ja pahempia äijiä kuin ne jotka huolehtivat lasten hyvinvoinnista siellä, mistä kukaan ei halua kuulla mitään.