Huumeiden vaikutus yhteiskuntaan

Törmään toisinaan kulttuurimarxistien väitteeseen, jonka mukaan kansallismielisessä liikkeessä hyväksyttäisiin huumeiden – erityisesti amfetamiinin – käyttö. Väitteen esittäjät ovat pääasiassa henkilöitä, jotka avoimesti vastustavat kansallismielisiä. Väite on puhdas valhe, joka ei perustu millekään faktalle.

Poliittisessa manifestissamme käymme läpi näkemystämme siitä, miten suhtaudumme huumekauppiaisiin. Erityisen suuria määriä myyneiden diilereiden tulisi saada kuolemantuomio rikoksistaan, jotka he ovat tehneet saadakseen itse helppoa rahaa muiden kärsimysten kustannuksella.

Vastarintaliikkeen aktivisteja sitovat säännöt, jotka ovat käsikirjassamme. Tapaamisiimme ei saa tulla päihtyneenä. Tämän säännön rikkominen johtaa välittömään erottamiseen. Huumeiden käyttö on kielletty jokaiselta, joka kuuluu järjestöön. Käyttö johtaa erottamiseen. Emme kuitenkaan tuomitse henkilöä, joka on aiemmin sotkeutunut huumeisiin mutta joka on sittemmin parantanut tapansa kokonaan.

Miksi vastustamme huumeiden käyttöä, myymistä ja laillistamista?

Jos varsinainen syy täytyisi tiivistää yhteen sanaan, olisi se kansanterveys. Huumeidenkäytön puolustajat perustelevat laillistamishaluaan ja huumeiden käyttöä yksilönvapaudella sekä ihmisen oikeudella päättää omista tekemisistään. Nämä samat henkilöt eivät kuitenkaan koskaan ajattele asian laajempaa kuvaa, jossa huumeet tuhoavat miljoonia elämiä useilla eri tavoilla.

Huumeiden käyttäjät voidaan karkeasti jakaa kahteen eri kastiin eli narkomaaneihin ja ”viihdekäyttäjiin”. Näiden ero voi tosin olla hiuksenhieno, etenkin kun suurin osa tämän päivän narkomaaneista on eilisen ”viihdekäyttäjiä”.

Narkomaanit ovat huumeiden käyttäjien näkyvin väestönosa. Kaupungeissa elävistä lukijoista suurin osa lienee joskus törmännyt paikalliseen narkomaaniporukkaan. Näissä henkilöissä näkyy selvimmin huumeiden tuhoava vaikutus. Käytännössä koko elämä pyörii seuraavan annoksen ympärillä, ja sen vuoksi ollaan valmiita tekemään rikoksia.

Tämä johtaa taas aivan uusiin ongelmiin. Rikoksista yleensä seuraa vankila, josta taas vapaudutaan kemikaalien johtamaan vankilaan. Koko elämä on siis käytännössä vankilassa olemista – ja mikä surullisinta, on kemikaalien vankila todennäköisesti henkisesti raskaampi käyttäjälleen kuin se fyysinen vankila, johon valtio määrää. Tässä yhteydessä ei siis voi puhua muusta kuin menetetystä elämästä.

Kaikille lienee selvää, että narkomaanien keskimääräinen elinikä on huomattavasti pienempi kuin päihteettömän kansanosan. Harva lukija tuskin vuodattaa kyyneleitä kuolleen narkomaanin kohtalolle, mutta asiaa onkin katsottava yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Terve yhteiskunta ei halua omien kansalaistensa olevan onnettomia jo pelkästään siksi, että siitä seuraa paljon muita ongelmia.

Huumeiden käyttö ja sen mukanaan tuomat ongelmat aiheuttavat onnettomuutta sekä käyttäjissä itsessään että heidän läheisissään. Monien vanhempien yksi suurimmista peloista on, että lapsesta tulee narkomaani. Narkomaanien perheenjäsenet kertovat antamissaan haastatteluissa sisällään kalvavasta tyhjästä tunteesta, joka johtuu läheisen ihmisen huumekoukusta. Jatkuva pelko puhelusta, jossa kerrotaan läheisen kuolleen, seuraa aina, kun puhelin soi. Tämä aiheuttaa henkistä kuolleisuutta itse narkomaanin lisäksi myös niissä, jotka eivät käytä huumeita. Se laajentaa huumeiden tuomia ongelmia yhteiskunnallisella tasolla.

Huumeiden käyttäjien näkymättömämpi kansanosa on ”viihdekäyttäjät”, jotka todennäköisesti elävät varsin normaalia elämää mutta jotka käyttävät kemikaaleja ollessaan viihteellä. Tämä kyseinen kansanosa on diilereiden lottovoitto johtuen suuresta määrästään ja narkomaaneja paremmasta maksukyvystään.

”Viihdekäyttö” ei nimestään huolimatta ole yhtään sen hyväksyttävämpää kuin narkomaanienkaan huumeiden käyttö, koska se normalisoi huumeet osaksi yhteiskuntaa. Lisäksi massojen huumeiden käyttö ei ainakaan tee kansasta fiksumpaa. Lienee selvää, että hengenvaarallisten kemikaalien ottaminen on epäterveellistä ja se tuhoaa käyttäjänsä aivoja, vaikka sitä otettaisiin ”vain” viikonloppuisin.

Myös viihdekäyttökysymyksessä on siis kansanterveys ensisijaisena perusteena sen vastustamiselle. ”Viihdekäyttö” aiheuttaa henkistä köyhyyttä ja massojen fyysistä itsensä tuhoamista. Henkinen köyhyys johtaa siihen, etteivät massat ole kiinnostuneita esimerkiksi merkittävistä yhteiskunnallisista asioista. Tämä onkin eliitin ideaalitilanne – itse itsensä orjuuttavat henkisesti köyhät massat.

Tästä päästäänkin huumemaailman suurimpaan saastaan eli diilereihin, jotka tosin yleensä kuuluvat myös jompaankumpaan aikaisemmin mainituista ryhmistä. Diilerit edustavat tämän elämäntyylin merkittävintä ongelmaryhmää, koska ilman kauppiaita joutuisi asiakaskuntakin miettimään itselleen jotain muuta – todennäköisesti fiksumpaa – tekemistä.

Diilerit tienaavat toisen ihmisen ahdingolla ruokkimalla riippuvuutta, joka pilaa ihmisen koko elämän. Tämä on myös syy sille, miksi Vastarintaliike kannattaa kuolemantuomion mahdollisuutta huumekauppiaille. Mahdollisuus kuolemaan vähentäisi innokkuutta suurempien huume-erien liikutteluun ja antaisi kansalle selvän viestin huumeiden hyväksyttävyydestä.

Joidenkin ihmisten mukaan kuolemantuomio on liian raju kohtalo kauppiaille, sillä käyttäjä tekee viime kädessä itse valinnan käyttääkö vai ei. Tämä on toki totta, mutta kuten jo todettua, eivät käyttäjät saisi huumeitaan ilman diilereitä. Huumeet tappavat monella tapaa, kuten yliannostuksina, huumekauppaan liittyvinä murhina, huumeiden vuoksi tapahtuvien onnettomuuksien kautta jne. Lisäksi huumeet tappavat ihmismassoja henkisesti. Diilerit ovat siis todellisia massamurhaajia, minkä vuoksi suuria määriä myyneet kauppiaat eivät ansaitse elää.

Laillistaminen – ratkaisu ongelmaan?

Yhä suurempi ihmisjoukko puhuu avoimesti huumeiden laillistamisen puolesta. He perustelevat asiaa rikostilastojen vähenemisellä, verotuloilla sekä sillä, että osa kansasta käyttää joka tapauksessa huumeita ja että kyseessä on muutenkin ihmisen oma asia. Lisäksi heidän mukaansa porttiteoria miedommista huumeista vahvempiin toimii ainoastaan siksi, että tämän hetken kauppiailta saa molempia.

Laillistamisen puolustajien logiikka ei kuitenkaan kestä tarkempaa tarkastelua. Mikäli rikostilastot halutaan saada näyttämään paremmilta, voisi tämän logiikan mukaan poistaa kaikki lait. Laajemmat ja tehokkaammat yhteiskunnalliset ratkaisut eivät tietenkään käy näiden laillistamisen puolustajien mielessä.

Verotuloilla huumeiden laillistamisen perusteleminen tarkoittaa käytännössä sitä, että valtiolle olisi OK, jos ihmiset tuhoavat elämänsä, kunhan siitä saa verotuloja. Tämä tekisi valtiosta diilerin, joka orjuutta ihmisiä ja levittää kärsimystä sekä yhteiskunnallisia ongelmia verotulojen nimissä.

Koska ”osa kansasta käyttää joka tapauksessa ja kyseessähän on ihmisen oma valinta”, pitäisi huumeet joidenkin mielestä laillistaa. Osa ihmisistä tekee joka tapauksessa rikoksia, joissa ei ole uhria, joten pitäisikö lakikirja päivittää tältäkin osalta uusiksi? Ilmeisesti nämä perustelijat eivät myöskään ole koskaan kuulleet huumeiden maksamisen vuoksi tehdyistä tai huumepäissään tehdyistä rikoksista. Vaikka valtio myisi huumeet, pitäisi ne edelleen maksaa, eikä ongelmakäyttäjillä ole yhtään enempää rahaa. Tällöin sitä rahaa täytyy hankkia, mikä taas yleensä tarkoittaa laittomuuksia, kun sitä tarvitaan nopeasti.

Toiseksi vaihtoehdoksi jää niin ikään joissakin yhteyksissä ehdotettu ratkaisu, että valtio tarjoaisi ongelmakäyttäjille huumeet ilmaiseksi, jolloin maksajiksi päätyisivät siis veronmaksajat. Ehdotus on niin kaiken järjen vastainen, että nämä ehdottelijat lienevät itse käyttäjiä, jotka vain haluavat ilmaisia huumeita.

Porttiteoria toimii ihmisestä löytyvän heikkouden vuoksi, joka saa ihmisen vaatimaan aina lisää ja enemmän asiassa kuin asiassa. Mikäli huumeet laillistettaisiin, ajaisi tämä yhä suuremmat ihmisjoukot sekä mietojen että vahvojen huumeiden pariin, mikä taas lisää aikaisemmin mainittuja ongelmia.

Kannabis

Lobatuin ja maailmalla osittain laillinen kannabis jakaa mielipiteitä kansan keskuudessa. Puolustajat perustelevat laillistamishaluaan kasvin terveellisyydellä, sillä sen kerrotaan toimivan kipulääkkeenä ja parantavan pitkän listan tauteja, joista ihmismassat kärsivät, kuten syövän. Kasvin lääkepuolta saa ja pitääkin tutkia, sillä parhaassa tapauksessa se tarjoaa vastavoiman lääkefirmojen suorastaan rikolliselle monopoliasemalle bisneksessä, jossa raha menee ihmisten auttamisen edelle.

Täysivaltainen laillistaminen ei kuitenkaan ole täysin yksioikoinen juttu. Puolustajat perustelevat laillistamista lääkinnällisellä puolella, mutta kuinkahan moni näistä kovaäänisimmästäkään lobbareista on itse aloittanut oman harrastuksensa sairauden vuoksi puhumattakaan kannabista polttavista massoista? Lisäksi tämän hetken tiedon valossa kasvista saa jalostettua sen päihdyttävän ainesosan THC:n pois säilyttäen edelleen lääkinnällisen puolen, mutta suurin osa puolustajista menettänee kiinnostuksensa aiheeseen tämän seurauksena. Lääkinnällistä puolta käytetään siis vain keppihevosena omille mielihaluille.

Kannabiksen aktiivikäyttöä puolustetaan myös päihdekulttuurin olemassaololla ikään kuin kyseessä olisi pysäyttämätön luonnonvoima. Kannabista voi kuulemma polttaa vaikka joka päivä ja silti käydä töissä normaalisti, sillä siitä ei tule krapulaa toisin kuin alkoholista. Logiikka on, että nyt ihminen voi olla joka päivä päihtyneenä, ja se on positiivinen asia. Terve yhteiskunta ei kuitenkaan näe päihtyneessä kansassa mitään positiivista, vaikka normaali töissä käynti onnistuisikin.

Kannabis myös passivoi käyttäjänsä, eivätkä passiiviset massat ole sitä, mitä yhteiskunnan tulisi tavoitella. Terveessä yhteiskunnassa kansaa kasvatetaan aktiivisuuteen, ei passiivisuuteen. Kannabiksen laillistaminen ei olisi hyväksyttävää myöskään siksi, että se normalisoisi entisestään päihdekulttuuria.

Ratkaisu huumeongelmaan

Huumeista on tullut niin ”normaali” osa yhteiskuntaa, että alaikäisille huumeiden saanti on helpompaa kuin alkoholin. Bisneksessä liikkuu sen verran rahaa, että korkea-arvoisen virkamiehenkin on helppoa lähteä mukaan. Tästä tökerönä esimerkkinä on Jari Aarnio, joka oli sentään huumepoliisin päällikkö.

Valtiotakaan ei tunnu paljonkaan kiinnostavan ongelmaan puuttuminen muuten kuin näytösluontoisesti huolestuneiden ihmisten tyytyväisenä pitämiseksi. Esimerkiksi Helsingin keskustassa on useita ravintoloita, joissa käydään avointa huumekauppaa.

Mikäli vankilasta vapautuva narkomaani on päättänyt laittaa elämänsä kuntoon ja lopettaa huumeet, on valtion apukoneisto totaalisen surkea ja irti realiteeteista. Kuntoutujaa kyykytetään ulosotolla, jonka maksamiseen ei vankeusaikana edes anneta mahdollisuutta, vaikka motivaatio pitkien työpäivien tekoon löytyisikin.

Asunnoton asutetaan asuntolaan, joka on täynnä muita narkomaaneja. Osoittaessaan halun päästä irti huumeista on valtion tarjoama ”apu” keskustelu joko tuntemattoman sosiaalityöntekijän tai kohtalotoveriryhmän kanssa NA-kokouksessa. Tämä ”apu” sisältää oletuksen, ettei ihminen voi päästä eteenpäin elämässä ennen kuin hän on avannut koko menneisyytensä tuntemattomalle henkilölle.

Todellisuudessa hyvin harvaa kiinnostaa mikään tunteellinen avautuminen, ja tällaiset pakotetut tilanteet koetaan enemmän hajottavina kuin auttavina. Mainittakoon kuitenkin, että kohtalotoverille jutteleminen on varmasti tehokkaampaa kuin sosiaalityöntekijälle, joka ei ole koskaan nähnytkään huumeita ja jolla ei näin ollen ole kuin todellisuudesta irrallaan oleva teoreettinen ratkaisu ongelmaan.

Sosiaalityöntekijöiden mukaan aikuisiän päihdeongelmille on lähes väistämättä jokin henkinen syy kuten lapsuudessa saatu trauma. Kun ennakkoasenne on tämä, kaivetaan kyseinen ”trauma” vaikka väkisin esille, vaikkei sellaista edes olisi. Käsistä lähtenyt halu ”elää täysillä” ei tunnu kuuluvan vaihtoehtorepertuaariin.

Mikäli valtio ymmärtäisi, että addikti on aina addikti ja vaikka se kehittäisi ohjelmia, joilla tämä addiktio kohdistetaan rakentavampaan tekemiseen, pelastettaisiin sillä lukuisia ihmiselämiä huumeilta. Huumemyönteisen viihdekulttuurin kielto, ilmaiset urheilumahdollisuudet sekä terve kasvatus veisivät kansakuntaamme jo useamman askeleen eteenpäin.

Jesse Torniainen