Live fast, die young – elä rankasti, kuole nuorena, on rockin kliseepankin väsyneimpiä ilmauksia, mikä ei ole vähän. Cisse Häkkisessä tuo sanonta kuitenkin muuttui lihaksi, sillä hän oli ensimmäinen suomalainen oikea rocktähti.
Cissen musaura alkoi Pohjois-Haagan paikallisbändiskenessä. Siellä Cisse oli tutustunut hurjamaineiseen rumpaliin Remu Aaltoseenhttps://www.is.fi/haku/?query=remu+aaltoseen. Remulla oli 1960-luvun puolivälistä lähtien ollut Helsingissä erilaisia bändiviritelmiä, jotka olivat järjestään kaatuneet milloin rahariitoihin, päihteisiin tai ”musiikillisiin erimielisyyksiin”.
Tarkkavainuinen Aaltonen oli kuitenkin päässään koko ajan kehitellyt bändirakennelmaa, joka räjäyttäisi suomalaiset lallintalot. Voittava konsepti olisi kolmen soinnun rokkia amerikaksi veivaava trio, jossa jokaisella soittajalla olisi tiukka rooli. Syntyi Hurricanes, myöhempi Hurriganes.
Cisselle lyötiin heti bändin ensi treeneissä basso kouraan, sillä kitaristin vakanssi oli Remun kaaviossa varattu Häkkistä huomattavasti osaavammalle muusikolle. Ensin nuorelle Ile Kalliollehttps://www.is.fi/haku/?query=ile+kalliolle, sitten Albert Järvisellehttps://www.is.fi/haku/?query=albert+jarviselle.
Cisse kakisteli basistin-rooliaan muutaman minuutin, mutta Remun kymmenen sekunnin bassokoulun ”ala pömpsyttää vaan, ihan rennosti ” jälkeen asiasta ei enää keskusteltu.
Cissen toinen rooli Remun rakennelmassa oli naiskatsojista huolehtiminen. Remu oli Creatures-yhtyeessä soittaessaan oivaltanut, että bändin laulaja Kirillhttps://www.is.fi/haku/?query=kirill ”Kirka” Babitzinhttps://www.is.fi/haku/?query=babitzin veti naiskatsojat Olioiden keikoille. Ensin tulivat gimmat, sitten kundit gimmojen perässä. 100 prosenttia hoidettu, oli Aaltosen johtopäätelmä.
Cisse ei ollut varsin ilmeinen valinta mekkomagneetiksi, mutta Remu tiesi, mitä teki. Vaikka kasvot eivät olleet kauniit, niin rokkistaran leoparditakki ja 1970-luvun puolivälissä äärimmäistä old skoolia edustanut rasvaletti yhdistettynä kivan naapurinkundin olemukseen ja herrasmiehen käytökseen toimivat lopulta niin kuin Aaltonen oli laskenutkin.
1973 pyörremyrsky sitten iski, eikä takapeiliin enää katseltu. Ile Kallio oli tosin jättänyt bändin ja palannut kouluun, Albert Järvinen otti paikkansa. Loppu on historiaa.
Klassikkotrio tekaisi ensin puolittaisen livelevyn Rock And Roll All Night Long. Remu hakkasi ranteet jäykkinä suoraa biittiä, Cisse läimi plektralla bassoaan hoitaen samalla sekä alaäänet että kompin. Tuon perustan päälle Albert Järvinen maalaili Härmässä ennenkuulemattomia kitaraornamentteja. Hurriganesin dna oli luotu.
Levyn suosio muutettiin tehokkaasti rahaksi. Remu valikoi keikat ja paikat, eikä Aaltosen yhden miehen ay-liike arastellut pyytää paljon ja vielä vähän päälle.
Yleisö sai kuitenkin vastinetta pääsylipun hinnoille. Hurriganes liikkui YYA-Suomessa amerikanautoilla, keikkakamat olivat parasta tai ainakin kalleinta, mitä Suomesta silloin sai. Kun kansankunnan kaiutinkaapin päälle tuolloin kivunneet progebändit, kuten Tasavallan presidentti ja Wigwam, tuijottelivat lavalla kenkiään, niin Hurriganes pani stagella ns. haisemaan.
Huuma jatkui. 1974 levytettiin legendaarinen Roadrunner, ja keikkaputki jatkui. Rahaa tuli ovista ja ikkunoista, eikä huomisesta ollut huolta.
Pikkupysähdys tuli 1975 Albert Järvisen väsyttyä Suomen ja kolmen soinnun kiertämiseen. Apu löytyi läheltä, Ile Kallio oli saanut lukion käytyä ja oli taas valmis talkoisiin.
Ilen kanssa levytettiin saman tien Hurriganesin klassikkotrilogian kolmas lenkki, Crazy Days -albumi. Timanttia lopulta myynyt levy oli Cisselle erityisen tärkeä, sillä Crazy Daysin suurimmaksi hitiksi nousi Cissen koruttomasti tulkitsema teini-iskelmä My Only One.
Hullunmylly pyöri, ja sekaisin olivat menossa mylläritkin. Cisse haki lohtua yhä enemmän alkoholista eikä Suomen ykkösbändin ykköskundilla ollut lohdun tarjoajista pulaa.
Crazy Daysin jälkeen alkoi myös tuntua siltä, että Suomi oli kyllästetty Hurriganesilla. Bändi oli nähnyt jokaisen keikkapaikan useampaan kertaan, ja jokainen jytääjä Ganesit tarpeeksi monesti.
Hetken helpotuksen loi 1976 levytetyn Hot Wheels -levyn menestys Ruotsissa. Kotimaan keikkalavat vaihtuivat Ruotsin Folkparkeihin ja saaga jatkui. Maailmanvalloituksen piti vuonna 1977 jatkua Euroopan-kiertueella, mutta pienet vastoinkäymiset Englannissa saivat Cissen ja Remun luopumaan suunnitelmasta. Samalla alkoi Hurriganesin yleinen ja Cissen yksityinen alamäki.
Suomi oli vuonna 1978 eri Suomi kuin 1973. Suomenkielinen punk teki tuloaan ja toisella laidalla Hurriganesia huomattavasti suurempaan musiikillisen autenttisuuteen pystyneet teddybändit tulivat rokkivaarien tontille. Ganes putosi väliin, railo oli syvä.
Rahaa piti kuitenkin hankkia ja sitä saatiin lähinnä keikoilta. Cisselle vanhan aseveljen Albertin paluu kitaranvarteen oli iloinen uutinen, valitettavasti jopa liian. Maanteiden pölyä huuhdeltiin puuduttavilla keikkamatkoilla mennen tullen, bändin maine ammattilaisina juotiin ojaan.
Kuolemanspiraalia kesti vuoteen 1984, jolloin Remu päätti bändin joutavan telakalle. Samalla Cisselle jäi entistäkin enemmän aikaa kulutettavaksi.
Viimeinen come back -yritys klassisen Aaltonen–Häkkinen–Järvinen -kokoonpanon kanssa tehtiin kesällä 1988. Ennen paluuta Cisse kertoi Ilta-Sanomien haastattelussa olleensa muutaman vuoden ”kapakkataiteilijana” mutta kaivanneensa lavalle. Yritys sujuikin kohtalaisesti, mutta liekki ei enää lepattanut sen enempää soittajilla kuin kuulijoillakaan.
Elämänsä viimeisen vuoden Cisse vietti avopuolisonsa kanssa hiljaiseloa Espoon Otaniemessä. Marraskuussa 1990 äärimmilleen rääkätty kroppa lopulta petti, ja Cisse joutui Jorvin sairaalaan. Sieltä ei enää palattu.
Maaliskuussa 1991 Albert Järvinen kuoli Lontoossa sydänkohtaukseen. Hän eli 40-vuotiaaksi.
Lähteet: Sanomien arkisto, Honey Aaltonen: Cisse (Johnny Kniga 2011).
Kuinka monta ihmisrauniota viina on jälkeensä jättänyt,kuinka monta tuhottua perhettä,unelmaa,lasta...
Viina on pirun juomaa..sanoi mummo ja oli aivan oikeassa.
Mielelläni lukisin lisää tällaista.