95 ei olekaan iloinen elokuva lätkävoitosta, vaan hämmentävä ja ankea sekasotku, jossa sairastetaan syöpää ja vihjaillaan terrori-iskulla Ruotsiin

Draama, komedia

95, ohjaus Aleksi Mäkelä, pääosissa Jens Hulten, Laura Birn, Mikko Leppilampi, Ylermi Rajamaa, Frida Hallgren, Joel Hirvonen, Jon-Jon Geitel, Lauri Tilkanen. K7. 107 min. ★★

Suomen kaikkien aikojen ensimmäinen jääkiekon MM-voitto on ehdottomasti elokuvan arvoinen tapahtuma.

Vuoden 1995 lätkäkulta oli paljon muutakin kuin mestaruus yhdessä urheilulajissa. Voitto saatiin keskellä harmainta lamaa, edellisvuoden katkeran finaalipettymyksen jälkeen ja rakkainta vihollista Ruotsia vastaan. Se oli henkinen piristysruiske koko Suomelle – joidenkin mielestä mestaruus auttoi koko maan irti lamasta.

Olin tuolloin 13-vuotias ja yhä muistan, kuinka voitonriemuun tempautui mukaan. Silloin Suomen liput ja leijonakorutkaan eivät olleet vielä äärioikeiston omimia. Juhlinnasta huokui aito ilo ja yhteishenki.

Tämän kaiken luulisi siirtyvän luontevasti elokuvaksi. Etukäteen odotin Aleksi Mäkelänhttps://www.hs.fi/haku/?query=aleksi+makelan ohjaaman 95:n olevan hauska, hyväntuulinen ja nostattava elokuva iloisesta aiheesta. Kepeää piristystä, joka irrottaisi hetkeksi tämän päivän ongelmista.

Sellaista en saanut.

95 on kiireessä tehdyn oloinen sekasotku, joka ei osaa kertoa kunnolla mistään – edes jääkiekosta.

Yleistunnelmaltaan elokuva on täysin päinvastainen kuin voisi kuvitella: se hämmentää ja masentaa.

Ongelmat lähtevät siitä, että Joona Tenanhttps://www.hs.fi/haku/?query=joona+tenan, Tatiana Elfinhttps://www.hs.fi/haku/?query=tatiana+elfin ja Juha Karvasenhttps://www.hs.fi/haku/?query=juha+karvasen käsikirjoitukseen on ahdettu aivan liikaa tavaraa. Alle kahden tunnin elokuvassa yritetään kertoa koko MM-joukkueesta ennen kisoja ja niiden aikana, valmentaja Curt Lindströmistähttps://www.hs.fi/haku/?query=curt+lindstromista (Jens Hultenhttps://www.hs.fi/haku/?query=jens+hulten) ja tämän kärsimästä epävarmuudesta sekä kolme eri tarinaa suomalaisista lätkäfaneista.

Lisäksi seurataan vielä Ruotsin jääkiekkoliiton valmistautumista varmana pidettyihin voitonjuhliin organisaattori Birgitan (Frida Hallgrenhttps://www.hs.fi/haku/?query=frida+hallgren) johdolla.

Yhteenkään hahmoon ei ehditä keskittyä kunnolla ja kaikki osuudet jäävät pikahahmotelmiksi, jotka toimivat parhaimmillaankin välttävästi.

Pahimmin tökkivät suomalaisfanien tarinat, ja niille uhrataan elokuvasta suurin aika.

Yhdessä seurataan yksinhuoltajaäiti Essin (Laura Birnhttps://www.hs.fi/haku/?query=laura+birn) taloudellisesti tiukkaa arkea. Jääkiekkoa rakastava 12-vuotias poika Jami (Aleksis Koistinenhttps://www.hs.fi/haku/?query=aleksis+koistinen) tarvitsisi uudet luistimet, mutta rahat eivät meinaa riittää. Pojan valmentaja ja Essin miesystävä Aarne (Samuli Edelmannhttps://www.hs.fi/haku/?query=samuli+edelmann) epäilee, ettei poika ole tarpeeksi lahjakas ammattilaiseksi.

Toisen tarinan keskiössä on baarikärpänen Markus (Mikko Leppilampihttps://www.hs.fi/haku/?query=mikko+leppilampi), jonka paras kaveri Johannes (Pekka Stranghttps://www.hs.fi/haku/?query=pekka+strang) sairastaa parantumatonta syöpää. Markus yrittää kerätä vanhan kaveriporukan kasaan ja vierailulle Johanneksen saattokotiin MM-finaalia katsomaan.

Kolmas kuvaa hönön kaverikolmikon matkaa Tukholmaan. Jesse (Ylermi Rajamaahttps://www.hs.fi/haku/?query=ylermi+rajamaa) on saanut potkut työstään, koska firma on ulkoistettu Ruotsiin. Hän kantaa kaunaa koko naapurimaalle ja patistaa kaverinsa Jonden ja Kapan (Kalle Lamberghttps://www.hs.fi/haku/?query=kalle+lamberg ja Samuli Niittymäkihttps://www.hs.fi/haku/?query=samuli+niittymaki) mukaan toteuttamaan hämärää kostosuunnitelmaa.

Viimeksi mainitun episodin on tarkoitus olla hauska. Ulkoisestikin päähenkilötrio muistuttaa amerikkalaista Three Stooges -hupiryhmää. Mutta törttöilyn taustalla kytee koko ajan patoutunut, katkera viha. Katsojalle jopa vihjataan kolmikon suunnittelevan pommi-iskua Tukholmaan. Taas kerran: ei ihan sitä harmittoman hauskaa fiilistä, jota tältä elokuvalta odotin.

Kahdessa muussakaan fanitarinassa ei toimi juuri mikään. Ne yrittävät olla koskettavia, mutta draama on kömpelöä saippuaoopperaa. Pikkupoika latelee äidilleen elämänohjeita ja siirappimusiikki velloo.

Tarinat käsittelevät kyllä todellisia ongelmia, kuten työttömyyttä ja köyhyyttä, mutta kaikki latistetaan halvaksi tunteiden kalasteluksi tai sketsipelleilyksi.

Hieman paremmin pärjää Leijonien osuus. Joukkueen jäsenistä on luotu osin onnistuneita pikakuvia, vaikka dialogi ja kohtaukset ovatkin tönkköjä. Jens Hultenin mainiosti esittämä Lindström voisi olla erinomainen keskushahmo koko elokuvalle, mutta tällekään roolille ei anneta tilaa kehittyä. Tai no, on hahmolla jonkinlainen kehityskaari: Curre saa yhden kerran paniikkihäiriötä muistuttavia oireita ja selviää niistä harvinaisen kornilla tavalla.

Jääkiekon vähyys 95:ssä yllättää. Elokuvan viimeisellä kolmanneksella Leijonat jäävät taka-alalle eikä finaalimatsia Ruotsia vastaan näytetä kuin lyhyinä vilahduksina tv-ruuduilla.

Jotenkin voisi kuvitella, että tässä elokuvassa etenkin viimeinen Suomen maali olisi iso huipennus, josta otetaan kaikki irti. Sen sijaan 95-elokuvan huipennus tapahtuu saattokodissa. Lopputekstien aikana nähtävät voitonjuhlat eivät enää jaksa nostaa hymyä huulille.

Kauttaaltaan erinomaiset näyttelijät pitävät elokuvaa jotenkuten pinnalla. Jokaiseen osaan on saatu taitava ja karismaattinen esittäjä. Kaikki tekevät niin hyvää työtä, kuin roolien puitteissa voi tehdä. Kovin paljon ei voi.

95, elokuva joka tekee Suomen ehkä suurimmasta urheiluvoitosta ankean, on luonnollisesti osa Suomi100-ohjelmaa. Hyvää juhlavuotta kaikille!